On jotensakin epäreilua, että ihmisen täytyy olla inhimillinen. Tahtoisin niin kovasti olla täydellinen. Mutta silti vaan pitäisi itsensä hyväksyä kaikkine puutteinensa. Miksi ei voi lapsiaankaan rakastaa kaikkia yhtä paljon? Jos olisin eläin, heittäisikö tuon yhden esikoululaisen pesästä susille? Ehkä se kuitenkin kulkisi isänsä matkassa...
Välillä pelottaa, ettei meidän välit ikinä muutu paremmiksi. Tuo lapsi vetää hermot päivittäin äärimmilleen ja siitä palautumiseen ei anneta mahdollisuutta.
Onneksi noita haastavia lapsia nyt ei ole kuin yksi kolmesta. Ja onneksi isänsä tuntuu ymmärtävän tuota lasta paremmin, kun taasen esikoinen on selkeästi enemmän äidin poika kuin isän. Ja tullaan helposti juttuun. Kuopus taasen on olosuhteiden pakosta vielä äidin tyttö.
Vaikka noita miten järjellä ajattelee, kirpaisee se silti kun huomaa itsessään inhimillisiä piirteitä.
Historiaa henkareissa
4 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti